3. luukku

antero blogiin

Onni katseli ympärillään levittyvää vuoristoista maisemaa ja sen yllä matalalla roikkuvia pilviä. Äkkiä hänen katseensa pysähtyi. Suoraan hänen edessään olivat valtavat jalat, jotka kuuluivat kehoon, jonka päätä ei näkynyt, koska se ylsi pilviin asti.

”Hei siellä ylhäällä!” Onni huusi, mutta mitään ei tapahtunut. Huuto ei tavoittanut jätin korvia, jotka olivat korkealla jylhän maiseman yläpuolella. Silloin Onni koputti toisen jättisuuren jalan varvasta, ja pilvien seasta ilmestyi jättiläisen kasvot kun tämä kumartui kohti Onnia.

”Hei Antero”, Onni tervehti, sillä jättiläisen nimi oli Antero. Antero oli paikallinen suuruus ja tunnettu laajalti ympäri pitäjää. ”Mitä sinä olit tekemässä? En kai häiritse?”

”Voi, et toki, olin vain mietiskelemässä. Tällaisella säällä on niin rauhallista, kun maan meteli ei kantaudu pilvien yläpuolelle. Toisinaan saatan nähdä kotkan liitämässä hiljaa taivaan poikki, mutta useimmiten olen täällä aivan yksin. Pilvien yllä ei ole kiirettä eikä tohinaa.  Monesti minusta tuntuu kuin joku tuijottaisi minua, mutta pilvisellä säällä saan tauon jatkuvasta esillä olemisesta”, jättiläinen selitti.

”Mutta eikö sinulle tule kylmä siellä korkealla? Ja märkääkin pilvissä on. Kuinka selviät talvella, kun pilvet ovat täynnä lunta ja räntää?” Onni ihmetteli.

”Ennen olinkin aina vilustunut ja jouduin kulkemaan talvet kumarassa. Kunnes eräs ystävällinen vanha rouva neuloi minulle tämän pipon ja kaulaliinan, eikä sen jälkeen harteilleni satava lumi ole enää haitannut. Olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa hänelle. En tiedä kuinka olen voinut selvitä ilman pipoani ja kaulaliinaani aiemmin. Tämä on paras lahja, jonka olen koskaan saanut.” Antero hymyili.

”Niinkö? Etkö sitten enää halua tai tarvitse mitään?” Onni kysyi hämmentyneenä.

”Enpä tiedä..” Antero sanoi ja raapi päätänsä. ”No, kiikarit olisivat kivat. Silloin minun ei aina tarvitsisi kumartua kun haluan nähdä mitä maassa tapahtuu. Ja voisin myös bongailla lintuja täällä ylhäällä.”

Onni jäi miettimään hetkeksi kuulemaansa. Kiikarit mummilla jo oli, mutta jos Antero-jättiläinen oli niin ilahtunut neuleasusteistaan, voisivatko sellaiset olla hyvä lahja myös mummille? Mutta samassa hän jo hylkäsi idean, koska mummilla oli vaikka kuinka monta itse tekemäänsä hienoa pipoa ja kaulaliinaa ja lapasta. Eikä Onni osannut neuloakaan: koulussa vasta opeteltiin ketjusilmukan tekoa. Lisäksi Onnista tuntui että mummi ei oikein tainnut olla pää pilvissä kulkevaa tyyppiä.

 

Kuvitus: Sara Juvonen

2. luukku

^DE134ED5FE62643C7473ACB7564B731603E9B5F220880D3636^pimgpsh_fullsize_distr

Onni piti kirjoista. Lukeminen oli hänen lempiharrastuksensa. Hän luki ihan kaikkea: satuja, historian jänniä tarinoita, sarjakuvia, juttuja maailman eläimistä. Niinpä Onni päätti löytää vastauksen mummin lahjapulmaan kirjoista. ”Kirjat ovat viisaita”, ajatteli Onni – ”niissä on tietoa kaikista maailman asioista ja vastaus mihin tahansa ongelmaan, joten varmasti myös tähän. Jostain kirjasta taatusti löytyy jotain sellaista mikä ei ole koskaan edes käynyt mummin mielessä, mutta jonka mummi tarvitsee.” Taskulampun valossa Onni uppoutui niin syvälle kertomusten ja tarujen maailmaan, että tuntui aivan kuin hän olisi oikeasti matkustanut halki ajan, mantereiden ja salaisuuksien…

Kuvitus: Roosa Henttu

1. luukku

^FF6893E4B6A0860FD9003C4754E98BAB32E564B168EFBCED13^pimgpsh_fullsize_distr

Kylä jossa Onni asui, oli yksi niistä maaseudun ja metsien ympäröimistä rauhallisista pikkukylistä, jossa kaikki säilyi aina samanlaisena – tuttuna ja turvallisena – riippumatta siitä, mitä muualla maailmassa tapahtui. Kaikki tehtiin niin kuin aina ennenkin, eikä tämä vuosi ollut poikkeus. Syksy oli jo pitkällä ja päivät menivät menojaan, kunnes pimeys ja omiin oloihin käpertyminen vaihtuivat salakavalasti hiipien täyteen kuhinaan koko kylässä. Joulu koputteli ovelle.

Joulu oli tärkein aika vuodesta koko kylälle, ja siihen valmistautuminen aloitettiin hyvissä ajoin. Aina joulukuun ensimmäisenä päivänä koko kylä kuorrutettiin koristeilla ja valonauhoilla, ja harvassa olivat ne talot, joista joululaulut tai vastapaistettujen piparien tuoksu eivät olisi tulvineet kadulle.

Mummin mökissä valmistauduttiin myös, mutta rauhallisen verkkaiseen tahtiin. Radiossa soivat toivotut levyt, kaappikellon punnukset heilahtelivat hiljaa ees taas ja takassa paloi tuli. Ikkunan takana tuuli heitteli kuivia lehtiä pimentyvässä illassa. Ensilumi tulisi aivan näinä päivinä, sen pystyi aistimaan. Mummi kilisytteli puikkojaan sitä vauhtia, että aikoi pelastaa koko kylän varpaat paleltumakuolemalta. ”Oletkos sinä jo kirjoittanut kirjeen lahjatoiveesta tontuille?” muistutti mummi Onnia.

”Totta tosiaan, on jo joulukuun ensimmäinen päivä, enkä ole edes miettinyt koko asiaa!” huudahti Onni ja ilmoitti ryhtyvänsä toimeen saman tien. Hän haki kynän ja paperia ja alkoi kirjoittaa toiveitaan: jännittäviä tarinoita, seikkailuja… kunnes äkkiä lopetti ja jäi miettimään. ”Mutta voiko semmoisia lahjoja toivoa, joita ei voi paketoida?  Mitä mummi sinä toivot joululahjaksi?” Mummi hymyilee. ”Minä olen elämässäni saanut jo kaiken, enkä enää osaa toivoa enempää. Mutta kerran, kauan sitten kun olin nuori, minä pyysin jouluna vain yhtä asiaa pukilta”, mummi kertoi. ”Eikä sitäkään lahjaa voinut paketoida”. Onni kuunteli tarinaa uteliaana. ”Mikä se lahja oli, mummi, saitko sen?” Mutta mummi vain hymyili ja nyökkäsi, kertomatta mikä lahja oli ollut. Sitten pienen hetken ajan mummi näyttikin surulliselta. ”Voi kun ukkikin voisi olla täällä meidän kanssamme jouluna”, mummi huokasi, mutta jatkoi sitten neulomista.
Silloin Onni päätti löytää sellaisen joululahjan, josta mummi ilahtuisi ikihyviksi! 

Mutta mistä etsiä lahjaa mummille jolla on jo kaikkea?

Kuvitus: Roosa Henttu

SYNTYMÄPÄIVÄ!

pienieka

Tänään, 25.11.2015, meillä on suuri ilo ja kunnia esittää äänekkäät riemunkiljahduksemme Sauman syntymän johdosta. Hip-hip-jee!

Juhlan kunniaksi ja iloisten asianhaarain vallitessa olette kaikki tervetulleita tätä merkkitapausta asiaankuuluvan innostuneella käytöksellä kunnioittamaan ja kavereita sankoin joukoin mukaan kutsumaan.

Tulossa on hupaisaa, sykähdyttävää, mieleenpainuvaa, vakavasti otettavaa, pöyristyttävää ja lennokasta ohjelmaa, joten pitäkää tötteröhatuistanne kiinni!

Riina ja Sara

pienitoka

pienikolmas

pieniviides

pienineljas

Valokuvaaja: Roosa Henttu