19. luukku

image

Aikaa nähneillä paikoilla voi joskus tuntea latautuneita energiavirtoja. Aivan kuin tuntisi jonkun läsnäolon, vaikka ketään ei ole missään.

Onni oli päätynyt historiallisen linnan raunioille. Jokin kuiskaili korvaan, ensin yskäisten, ja sitten epävarmasti ujeltaen; uuuuu uu uuu u. ”Kuka ikinä oletkin, niin tuo ei nyt vakuuta, eikä pelota kaiken kokemani jälkeen laisinkaan. Jos tulisit  reilusti esiin ja esittelisit itsesi?”, Onni sanoi ajatuksensa ääneen ystävällisesti, mutta painokkaasti.

”Tiesinhän minä sen. En ole pystynyt vakuuttavasti pelottelemaan ketään enää vuosiin. Täällä sitä vain ujelletaan satunnaisten vierailijoiden korvaan, ja useimmiten yritys päättyy vain peloteltavan henkilön kikatukseen”, kummitus puuskahti lannistuneena.

”Joulukin on tulossa, ja saan taas lahjaksi sen saman valkoisen lakanan kuin jokaisena aikaisempanakin vuotena. Kunpa joskus saisin käyttää vaikka kukkakuvioista lakanaa, mutta kukas nyt sellaista kummitusta pelkäisi”, höpötti kummitus ja jatkoi tarinointia, kun kerrankin joku kuunteli. Jutustelun lomassa he olivat kävelleet linnapuistoon, ja kummitus sytytteli nuotiota vanhojen puiden katveeseen.

Pian kipinät jo leijailivat kohti tähtitaivasta. He istuivat kahdestaan nuotion oranssissa valossa, paahtoivat vaahtokarkkeja ja kertoivat kummitusjuttuja. Tai no, kummitus kertoi juttuja ja Onni kuunteli. Kävihän se niinkin, ja kummitus tuntui todella olevan juttuseuran tarpeessa. Ja vaikka Onni ei saanut mihinkään väliin esitettyä mieltään askarruttavaa kysymystä, eikä löytänyt etsimäänsä, sai hupsu kummitus hänen ajatuksensa hetkeksi toisaalle.

 

Kuvitus: Sara Juvonen

18. luukku

img010

Ritari ratsasti Onnia vastaan tiellä heiluttaen lippua. Ritari oli menossa turnajaisiin, mutta oli eksynyt matkalla eikä löytänyt tietä linnaan. Onneksi Onni osasi neuvoa hänelle reitin. He jäivät kuitenkin vielä hetkeksi juttelemaan, ja Onni kysyi mitä voisi antaa mummille lahjaksi.

”Vaikka haarniskan” ritari vastasi, ”sitä aina tarvitaan.”

”Tai omenoita!” hevonen hirnui. Hevonen tykkäsi omenoista tosi paljon. Onnilla sattui olemaan omena taskussa, ja hän antoi sen hevoselle. Heppa rouskutti sitä iloisena.

Haarniskaa mummilla ei kyllä ole, mutta mitähän hän sillä tekisi, Onni mietti. Ja mistä sellaisen edes saisi oikean kokoisena? Taitaa olla liian hankalaa. Ja omenat – kyllähän mummikin omenoista tykkää, mutta ei ehkä ihan niin paljon kuin hevonen. Haluan antaa mummille jotain sellaista mistä hän ilahtuu enemmän. Jouluun on vielä viikko aikaa, joten ehdin vielä miettiä.

Sitten Onni lähti ritarin ja hepan kanssa turnajaisiin, ja siellä oli hauskaa.

 

Kuvitus: Linda 4v.

17. luukku

manaaja

Onni oli kääntynyt risteävältä polulta väärään. Kuusikko ympärillä kävi yhä synkemmäksi, tiheämmäksi ja kitukasvuisemmaksi. Latvustossa korppi seurasi jokaista liikettä, se teki pyrähdyksiä aina hieman Onnin edelle ja jäi tarkkailemaan painostavasti. Onnin kämmenet hikosivat, mielikuvitus alkoi laukata ja jalat harppoa kipakampaa tahtia eteenpäin. Puut tuntuivat kasvavan suuremmiksi sitä mukaa mitä syvemmälle metsään mentiin, ja oksien lomasta ei enää nähnyt pilkahdustakaan taivasta.

Äkkiä Onni pysähtyi niin, että meinasi liukastua. Kuusikon lomasta kajasti hentoinen valo. “Siellä on varmasti joku, joka osaa kertoa missä olen”, ajatteli Onni helpottuneena mielessään. Lähemmäs päästyään Onni näki valon tulevan vanhan ja ränsistyneen mökin ikkunasta, jonka katto oli sammaleen peitossa ja seinät homepilkkuja täynnä. “Tämä on ainut mahdollisuus löytää tie kotiin”, tuumasi Onni ja koputti ovelle.

“Käy sisään”, kuului käheä ja nariseva ääni sanovan. “Olenkin odottanut vieraita, tänne kovin harvoin eksyy ketään”, sanoi vanhan oloinen, kasvojaan peittelevä nainen. “Mikä sinut tänne toi, Onni?” kysyi nainen tietäväisenä, paljastaen pitkien harmaiden hiuksien lomasta piirteensä. “Mi-mistä rouva ti-tietää nimeni?” änkytti Onni vastaukseksi. Nainen naurahti ja yski samalla. “Etkö sinä todella tiedä mihin olet tullut? Ihmiset, jotka saapuvat luokseni, tulevat hakemaan viimeisintä mahdollista keinoa, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Joten Onni, mitä sinä tulitkaan etsimään?”, hymyili nainen vinosti. “Y-yritän löytää mu-mummille joululahjaa, jotain mitä mu-mummilla ei vielä ole”, sanoi Onni epävarmana. “Siinä tapauksessa tulit oikeaan paikkaan”, nauroi nainen ääni käheänä. Onni painautui seinää vasten. “ Voin tehdä mummillesi liemen, joka muuttaa hänet takaisin nuoreksi ja kauniiksi. Tarvitaan vain muutama ainesosa; nuorehko jänis,veriseitikkiä, aasinkorvaköynnöstä, jauhettuja suokukon luita ja sinulta yksi varpaankynsi…”

PAM! Onni läväytti kirjan kannet kiinni. “Tästä kirjasta en taatusti löydä mummille mitään hyvää, saati turvallista”, hän ajatteli. “Sitä paitsi, en usko että mummi haikailee menneiden perään. Hän niin useasti mainitsee ja huokailee kuinka onnellisen leppoisaa elämä on juuri nyt”.

 

Kuvitus: Riina Henttu

16. luukku

pingviinit

Etelänapa on maailmankolkka, jossa aika menettää merkityksensä, ja hyytävä kylmyys pureutuu luihin ja ytimiin. Aurinko nousee ja laskee kerran vuodessa. Ankariin oloihin ovat kotoutuneet vain pingviinit, nuo sympaattiset, räpyläjalkaiset puikulat. Heillä täytyi olla jokin salaisuus, millä selvitä niin ankarissa oloissa ympäri vuoden, ajatteli Onni.
Pingviinit toivottivat Onnin tervetulleeksi mantereelleen, jossa käy kovin vähän vieraita. Onni päätti mennä suoraan asiaan ja kysyä lahjaideaa, sillä hänen varpaansa tipahtaisivat takuulla jo muutaman tunnin oleilun jälkeen pois, mummin neulomista villasukista huolimatta. Pingviinit kaakattivat ja nyökyttelivät kysymykselle, ja alkoivat ohjata nokallaan hellästi tönien Onnia kohti luolan suuta. Onni ja pingviinit tepsuttelivat luolaan, jonka sisältä paljastui katedraalimainen, kaunis jäinen sali, jonka katto kimmelsi valon ansiosta kaikissa sateenkaaren väreissä. Katosta roikkui valtavia jääpuikkoja, ja yhden niistä alla oli tiski. Rouva pingviinillä oli essu päällä, se nappasi vohvelin ja jäi odottamaan katon jääpuikoista valuvaa jäätelöä. Hetkessä valmistui lähes Onnin pään kokoinen jättipallo. ”Tällä me piristämme itseämme, kun aurinko unohtaa meidät talveksi”, kertoi rouva pingviini ylpeänä. Ja voi pojat kuinka hyvää jäätelö oli! Mitään lähellekään samanlaista, ei Onni ollut koskaan maistanut. ”Salaisuus piilee ikiaikaisessa jäässä ja kehittelemässäni reseptissä”, kehui rouva pingviini. Onni lipoi huuliaan ja naama kääntyi onnelliseen virnistykseen… oliko hän sittenkin saapunut paratiisiin?
Onnin innostus laantui, kun hän tajusi, että jäätelö ehtisi sulaa, ennen kuin se päätyisi mummille. Mutta harmitus kääntyi nopeasti tyytyväisyydeksi, kun rouva pingviini pyöräytti Onnille toisen pallon ja kolmannen ja neljännen ja…

 

Kuvitus: Roosa Henttu

15. luukku

image

Zombi näytti ahdistuneelta. Hän piti päätään kädessään ja puhui itsekseen.
”Ollako vai eikö olla, siinä pulma:
Todempaa onko todellisuuden jakautua
aineeseen sekä henkeen,
vai yksilön käydä tietoisuutta
ja fysikaalisia tosiseikkoja vastaan,
niiden kiinnittämänä, mutta löyhästi?
Vai parempiko ois lopettaa kaikki – hajota, mädätä,
ei muuta; jättää tuhannet kysymykset nuo
ja ajatukset, mokomat päänvaivat
– se loppu kernaasti olis suotava.”

Onni ei tajunnut mutinasta sanaakaan. ”Mitä sinä horiset, zombi? Ja mitä muutenkin oikein teet?” Hän kysyi katsellen irtonaista päätä.

”Ai, Onni”, zombi sanoi ja plopsautti pään paikalleen. ”En huomannut sinua. Pahoitteluni tuosta. Olen aina ollut taipuvainen syvämietteiseen filosofiaan, mutta iän myötä olen alkanut potea myös eksistentiaalista kriisiä. Ne kaksi eivät aina sovi yhteen, mitä saitkin todistaa. Vielä kerran -sori siitä.”

”Eipä mitään. Oikeastaan hyvä, että olet niin filosofinen ja osaat katsoa asioita eri näkökulmista, niin osaat ehkä auttaa minua. En tiedä mitä antaisin mummille joululahjaksi. Löytyisikö sinulta yhtään todella hyvää ideaa?” Onni kysyi.

”No, rationalistisesti ajatellen ideoihin eli totuuteen pääsee järkeilemällä ja päättelemällä, sillä tosi tieto on vain ideoita ideoiden maailmassa. Tosi idea on selvärajainen ja tarkka: puhdas tieto perustuu päättelylle ja epäilylle, sillä kaikki aistihavainnot voivat pettää ja ulkoinen todellisuus saattaa olla unta. Toisaalta on sanottu, että toimiminen -johon havainnointiakin tarvitaan- on paras tapa saada tietoa todellisuudesta, ja että tärkein peruste tiedon arvioinnille on sen toimivuus.. Oliko tästä apua sinulle?”

Mutta Onni oli pudonnut kärryiltä jo ajat sitten. Taitaa olla huono ajatus kysyä neuvoa filosofiselta zombilta käytännön pulmaan, hän ajatteli.

 

Kuvitus: Sara Juvonen