17. luukku

manaaja

Onni oli kääntynyt risteävältä polulta väärään. Kuusikko ympärillä kävi yhä synkemmäksi, tiheämmäksi ja kitukasvuisemmaksi. Latvustossa korppi seurasi jokaista liikettä, se teki pyrähdyksiä aina hieman Onnin edelle ja jäi tarkkailemaan painostavasti. Onnin kämmenet hikosivat, mielikuvitus alkoi laukata ja jalat harppoa kipakampaa tahtia eteenpäin. Puut tuntuivat kasvavan suuremmiksi sitä mukaa mitä syvemmälle metsään mentiin, ja oksien lomasta ei enää nähnyt pilkahdustakaan taivasta.

Äkkiä Onni pysähtyi niin, että meinasi liukastua. Kuusikon lomasta kajasti hentoinen valo. “Siellä on varmasti joku, joka osaa kertoa missä olen”, ajatteli Onni helpottuneena mielessään. Lähemmäs päästyään Onni näki valon tulevan vanhan ja ränsistyneen mökin ikkunasta, jonka katto oli sammaleen peitossa ja seinät homepilkkuja täynnä. “Tämä on ainut mahdollisuus löytää tie kotiin”, tuumasi Onni ja koputti ovelle.

“Käy sisään”, kuului käheä ja nariseva ääni sanovan. “Olenkin odottanut vieraita, tänne kovin harvoin eksyy ketään”, sanoi vanhan oloinen, kasvojaan peittelevä nainen. “Mikä sinut tänne toi, Onni?” kysyi nainen tietäväisenä, paljastaen pitkien harmaiden hiuksien lomasta piirteensä. “Mi-mistä rouva ti-tietää nimeni?” änkytti Onni vastaukseksi. Nainen naurahti ja yski samalla. “Etkö sinä todella tiedä mihin olet tullut? Ihmiset, jotka saapuvat luokseni, tulevat hakemaan viimeisintä mahdollista keinoa, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Joten Onni, mitä sinä tulitkaan etsimään?”, hymyili nainen vinosti. “Y-yritän löytää mu-mummille joululahjaa, jotain mitä mu-mummilla ei vielä ole”, sanoi Onni epävarmana. “Siinä tapauksessa tulit oikeaan paikkaan”, nauroi nainen ääni käheänä. Onni painautui seinää vasten. “ Voin tehdä mummillesi liemen, joka muuttaa hänet takaisin nuoreksi ja kauniiksi. Tarvitaan vain muutama ainesosa; nuorehko jänis,veriseitikkiä, aasinkorvaköynnöstä, jauhettuja suokukon luita ja sinulta yksi varpaankynsi…”

PAM! Onni läväytti kirjan kannet kiinni. “Tästä kirjasta en taatusti löydä mummille mitään hyvää, saati turvallista”, hän ajatteli. “Sitä paitsi, en usko että mummi haikailee menneiden perään. Hän niin useasti mainitsee ja huokailee kuinka onnellisen leppoisaa elämä on juuri nyt”.

 

Kuvitus: Riina Henttu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s