11. luukku

koirankuonolainen saumaan

Aarniometsä. Joka puolella nousivat pitkät vihreät kuuset kohti korkeuksia. Ikiaikaiselta tuntuvan hiljaisuuden rikkoivat vain satunnaiset rasahdukset Onnin astuessa maassa makaavien oksien päälle.

Jonkin matkaa käveltyään Onni putkahti pienelle metsätielle ja jatkoi kulkuaan sitä pitkin ihmetellen mihin se mahtoi johtaa. Mutta ei ollut kulunut kauaakaan, kun edestäpäin tieltä kuului lähestyvien askeleiden ääni, ja puiden välissä näkyi liikettä. Onni oli jo aikeissa heilauttaa kättään ja huutaa tervehdyksen vastaantulijalle, kun sai kummallisen ennakkoaavistuksen ja sukelsikin äkkiä pois tieltä puun taakse piiloon. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä silloin mutkan takaa tuli esiin hahmo, jollaista Onni ei ollut koskaan ennen nähnyt. Aluksi se näytti jonkinlaiselta ihmissudelta: sen suuri keho oli kuin ihmisen, mutta pää kuului koiraeläimelle. Mutta ei se voi olla ihmissusi, koska nyt on päivä, Onni ajatteli, ja täyteen kuuhun on vielä monta yötä – ja eikös ihmissudet ole ihmisiä jotka muuttuvat täysikuun aikaan kokonaan susiksi? Tällä on vaatteet ja selvästi ihmisen kädet, eikä häntää ollenkaan.

Hahmo kantoi selässään suurta säkkiä, joka liikahteli aivan kuin jokin elävä olisi ollut sen sisällä. Koiraihminen ohitti Onnin piilopaikan aivan läheltä, jolloin Onni kuuli sen puhuvan itsekseen, vaikka ei saanut siitä mitään tolkkua. Puheesta erottui vain muutamia ymmärrettäviä katkelmia.
”Nyt suu suppuun säkkiä myöten, säkissä sika, vierasta sikaa ällikällä lyödään”, olento mutisi mennessään Onnin ohi.

Samalla säkistä kantautui selvästi kirkumista ja hätääntyneitä röhkäisyjä – siellä sätkivä eläin oli kuin olikin sika! Onni älysi myös, että sitä retuuttava hahmo ei tosiaan ollut ihmissusi, vaan koirankuonolainen, jonka tunnusmerkkeihin epämääräinen mutina kuuluu. Onni ei heti tunnistanut sitä, koska ne ovat kirjojenkin maailmassa hyvin harvinaisia. Koirankuonolaisista tiedetään varsin vähän, mutta niitä kuvaillaan arvaamattomiksi ja vaarallisiksi, joten niiden kohtaaminen yksin metsätiellä ei ole kovin järkevä idea.

Oli hyvä että tajusin mennä piiloon, Onni ajatteli. Tuolta en uskalla kysyä mitään, tai päädyn vain itsekin säkkiin. Tai jos kysyisin, niin en ymmärtäisi vastausta. On parasta etsiä mummin lahjaa jostain muualta.

 

Kuvitus: Sara Juvonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s