3. luukku

antero blogiin

Onni katseli ympärillään levittyvää vuoristoista maisemaa ja sen yllä matalalla roikkuvia pilviä. Äkkiä hänen katseensa pysähtyi. Suoraan hänen edessään olivat valtavat jalat, jotka kuuluivat kehoon, jonka päätä ei näkynyt, koska se ylsi pilviin asti.

”Hei siellä ylhäällä!” Onni huusi, mutta mitään ei tapahtunut. Huuto ei tavoittanut jätin korvia, jotka olivat korkealla jylhän maiseman yläpuolella. Silloin Onni koputti toisen jättisuuren jalan varvasta, ja pilvien seasta ilmestyi jättiläisen kasvot kun tämä kumartui kohti Onnia.

”Hei Antero”, Onni tervehti, sillä jättiläisen nimi oli Antero. Antero oli paikallinen suuruus ja tunnettu laajalti ympäri pitäjää. ”Mitä sinä olit tekemässä? En kai häiritse?”

”Voi, et toki, olin vain mietiskelemässä. Tällaisella säällä on niin rauhallista, kun maan meteli ei kantaudu pilvien yläpuolelle. Toisinaan saatan nähdä kotkan liitämässä hiljaa taivaan poikki, mutta useimmiten olen täällä aivan yksin. Pilvien yllä ei ole kiirettä eikä tohinaa.  Monesti minusta tuntuu kuin joku tuijottaisi minua, mutta pilvisellä säällä saan tauon jatkuvasta esillä olemisesta”, jättiläinen selitti.

”Mutta eikö sinulle tule kylmä siellä korkealla? Ja märkääkin pilvissä on. Kuinka selviät talvella, kun pilvet ovat täynnä lunta ja räntää?” Onni ihmetteli.

”Ennen olinkin aina vilustunut ja jouduin kulkemaan talvet kumarassa. Kunnes eräs ystävällinen vanha rouva neuloi minulle tämän pipon ja kaulaliinan, eikä sen jälkeen harteilleni satava lumi ole enää haitannut. Olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa hänelle. En tiedä kuinka olen voinut selvitä ilman pipoani ja kaulaliinaani aiemmin. Tämä on paras lahja, jonka olen koskaan saanut.” Antero hymyili.

”Niinkö? Etkö sitten enää halua tai tarvitse mitään?” Onni kysyi hämmentyneenä.

”Enpä tiedä..” Antero sanoi ja raapi päätänsä. ”No, kiikarit olisivat kivat. Silloin minun ei aina tarvitsisi kumartua kun haluan nähdä mitä maassa tapahtuu. Ja voisin myös bongailla lintuja täällä ylhäällä.”

Onni jäi miettimään hetkeksi kuulemaansa. Kiikarit mummilla jo oli, mutta jos Antero-jättiläinen oli niin ilahtunut neuleasusteistaan, voisivatko sellaiset olla hyvä lahja myös mummille? Mutta samassa hän jo hylkäsi idean, koska mummilla oli vaikka kuinka monta itse tekemäänsä hienoa pipoa ja kaulaliinaa ja lapasta. Eikä Onni osannut neuloakaan: koulussa vasta opeteltiin ketjusilmukan tekoa. Lisäksi Onnista tuntui että mummi ei oikein tainnut olla pää pilvissä kulkevaa tyyppiä.

 

Kuvitus: Sara Juvonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s